Tätä tekstiä kirjoittaessa olemme juuri päässeet kotiin mikkeliin. Ihmiset jotka ovat facebookissa seuranneet blogin sivua tietävät että tämä reissu oli minulle pelokas ja hyvin itkuinen reissu. Siitä tarkemmin tässä tekstissä mutta aloitan nyt ihan alusta.
2.4.2019
Noin 9.00 aamulla istuimme kelataksin kyytiin ja lähdimme kohti helsinkiä. Inna nukkui koko matkan ja itsekkin hieman ummistin silmäni tällä lähes 3h matkalla. Saavuimme uuteen lastensairaalaan ja ensimmäisenä meillä oli Innan uuden yölastan teko (Inna siis pitää joka yö nukkuessaan lastaa joka edes auttaa tulevaan käden leikkaukseen) sen jälkeen meillä oli leikkausta edeltävä käynti jossa oli mukana mm. anestesialääkäri. Sen jälkeen tapasimme ravitsemusterapeutin. En kylläkään tiedä miksi koska meillä on sama mikkelin päässä ja asiat sujuneet hyvin. Innan käytin myös verikokeissa ennen lähtöä sairaalasta.
Sairaala käyntien jälkeen kävimme pikaisesti hotellilla viemässä tavarat kun lähdimme toiseen paikkaan. Nimittäin juna-asemalle tapaamaan erästä blogini lukijaa. Rehellisesti sanottuna en muista milloin viimeksi olisin tavannut ihmisen jonka kanssa oli niin helppo keskustella asiasta kuin asiasta. Tuntuu kuin olisi tuntenut kauan. Kiertelimme hieman helsinkiä ja kävimme syömässä. Tämän mukavan tapaamisen jälkeen lähdin menemään hotellille. Koska siellä sain tavata ihmisen joka jätti muhun pysyvän vaikutuksen. Hän on toinen goldenhar lapsen äiti. Tämä äiti oli aivan mahtava ja sain paljon infoa eri yhdistyksistä ja näin kuvia eri leikkauksista jne. joka oli todella mahtavaa. Eritoten siksi että hänen lapsensa on jo aikuinen ja hänen lapsella on hyvin samantapainen goldenhar kuin Innalla .Sain myös ilon tavata tämän hänen lapsensa seuraavana aamuna aamiaisella. Kiitos näille kahdelle henkilölle. Tämä ensimmäinen päivä oli kevyesti yksi parhaimpia muistoja mun elämässä. Sinä iltana kävin hymyssä suin nukkumaan.
3.4.2019
Tätä päivämäärää kirjoittaessa mua alkaa itkettämään jo kun muistot on niin tuoreelta koska asia on kirjaimellisesti tapahtunut eilen. Aamulla heräsimme Innan kanssa aikaisin ja otin Innalta nenämahaletkun pois (sain luvan lääkäriltä) ja käytin pesulla ennen lähtöä sairaalaan.
Söimme hotellilla aamupalan ja lähdimme sairaalaan kun käskivät olla siellä kello 8.15. Odotimme ja odotimme. Lopulta pääsimme vaihtamaan Innalle leikkaus vaatteet ja minulta kysyttiin haluanko lähteä saliin mukaan siksi aikaa kun Inna on nukutettu. Lähdin tietenkin. Olen päättänyt että on tilanne mikä tahansa mä olen Innan kanssa.
Lopulta pääsimme saliin. Siellä silitin Innaa ja pidin kädestä kunnes hän oli nukutettu. Sen jälkeen sanoivat että soittavat kun leikkaus on ohi. Vein meidän tavarat vuoreen (osasto) jonne Inna piti siirtää leikkauksen jälkeen. Päätin koittaa itse levätä joten kävin nukkumaan. Ehdin nukkua noin 1,5h kun puhelin soi. Se meni suunnilleen näin:
”Innalle koitettiin tehdä keuhkojen tähystys. Eivät saaneet laitettua ja Innan kurkku turposi. Leikkaus peruuntui kokonaan ja Inna on teholla”
Mä myönnän. Hätäännyin ja aloin itkemään. Lähdin heti kohti teho-osastoa. Sain kuulla että Innaa ei ole vielä sinne tuotu ja että on heräämössä. Ilmoittavat kun on teholla. Menin takaisin vuoreen. Itkin itkin ja vielä kerran itkin. Sitten tajusin että pitää soittaa Jarnolle. Kokosin itseni. Otin puhelimen käteen ja soitin. Kun Jarno vastasi mä itkin taas. Miten sä voit sanoa toiselle että meidän tytär on teho-osastolla? Varsinkin kun piti olla rutiini leikkaus. Sain lopulta soperrettua ja pyysin ilmoittamaan mun äidille. Mä en sillä hetkellä kestänyt toista samanlaista puhelua koska tiesin että äitikin itkisi. Tässä välissä sain paniikkikohtauksen. Onneksi sain itseni rauhoitettua koska sain puhelun. Siellä oli joku. Olin sellaisessa mielentilassa että en muista kuka joka sanoi että voin mennä katsomaan jo Innaa heräämöön jos tahdon. Mä juoksin sinne. Siellä teholla mä näin mun pienen alle 7kk vanhan tyttären täynnä johtoja. Siinä kävi lääkäri selittämässä jotain mutta musta tuntuu että mä olin vain shokissa sillä hetkellä ja en kuunnellut. Myöhemmin sain tietää tarkemmin asioita. Inna siirrettiin sitten teholle ja siellä hän oli tokkurainen ja väsyneen oloinen. Olin Innan kanssa iltaan asti. Sain paikan Ronald McDonald talosta ja yövyin siellä. Nukahdin aikaisin sängylle luulen että johtui stressistä.
4.4.2019
Hoitaja oli suositellut että tulen vähän jälkeen 9 teholle kun kierros on tehty. Näin tein ja siellä näin Innan. Inna oli oma ihana kärttyinen mikkelin matami taas.
Turvotus oli laskenut ja Inna siirtyi vuoreen. Meidän silmälääkäri aika siirrettiin myöhemmäksi sille päivää ja silmälääri kävi meidän luona vuoressa. Silmäluomen leikkaus siirtyy hamaan tulevaisuuteen koitamme ensin ns. lappuhoitoa. Lopulta tänään noin puoli kuusi lääkäri tuli meidän luokse ja sitten jopa tajusin kuunnella mitä oli tapahtunut. Innalle oli koitettu tehdä intubaatio mutta siinä oli mennyt jokin pieleen johtuen Innan nikamista. Eivät olleet pyytäneet nikamien kuvia kyssistä joten eivät tienneet mitä ns oli vastassa. Tästä syystä siis kurkku turposi ja leikkaus peruuntui. Noin kuukauden päästä uudestaan yritys leikkaukselle. Tilasivat nyt ne kuvat joten intuboinnin pitäisi onnistua. Kysyivät tämän jälkeen että haluammeko olla yötä sairaalassa vai mennä kotiin. Kotiin kiitos. Emme olisi muuten päässeet mutta kun meillä on happisaturaatiolaite kotona. Olimme kotona noin 21.30. Inna nukkuu nyt rauhallisesti vieressä ja mä olen niin kiitollinen että mitään pahempaa ei sattunut. Vaikkakin tämä oli mun elämäni tähän astisista kokemuksista ylivoimaisesti pelottavin. Pelottaa jo etukäteen uusi leikkaus yritys mutta eiköhän tämä tästä. Pitää vain luottaa että lääkärit osaavat asiansa.
Nyt käyn hetkeksi istumaan ja juttelemaan Jarnon kanssa tämän tapahtuman läpi. Tämä painaa molempien mieltä näin tuoreena. Kiitos jos jaksoit lukea tämä ehkä sekavan tekstin.
(Innalle oli tarkoitus laittaa peg,putkittaa korva ja tehdä pari tähystystä)
Kaikkea hyvää jatkossa . Ihanaa kevättä teidän perheelle . Hannele
Kiitos oli hirveän pelottava reissu 🙁